Tuhannen riemun rysä
Voi elämän kevät ja hulluuden hurskaus! Olen ollut jo kohta kolmekymmentä vuotta umpihurahtanut teatteriin ja minua on monet umpipöpinä pitäneet, kun olen vuosien varrella reissannut pitkiäkin matkoja teatterin perässä. Vaan eipä mitä, iän myötä eikun hulluudet pahenee. Kolme vuotta sitten hurahdin postcrossingiin. Annoin sille kuuluisalle pirulle pikkusormen, ja kyllä se vei koko käden, tai luulen, että molemmat kädet. Ihmisten ilmeet ovat näkemisen arvoisia, kun kerron lähettäväni viikoittain parisenkymmentä (tai ylikin) postikorttia. Vaan miettikääpä niitä ihmisten ilmeitä, kun kerroin lähteväni toiselle puolelle Suomea, Rovaniemelle asti kirjoittelemaan postikortteja. Taisi useimmilta hävitä sanat kokonaan, kun epäuskoisena suu avoinna minua tuijottivat. Eikä tuijottelijoiden leukaluita helpottanut yhtään, kun kerroin että tuleehan sinne monta korttihöperöä vielä minuakin pidemmästä matkasta.
Suomen postcrossingyhdistys oli järjestämässä jo pari vuotta sitten Rovaniemelle Joulupukin pajakylään pohjoisinta miittiään. Vaan sitten tuli korona ja pyyhkäisi suunnitelmat taivaantuuliin. Eipä onnistunut miitti vielä viime vuonnakaan, mutta tämän vuoden tammikuussa alkoi näyttää jo siltä, että nyt mennään eikä meinata. Eikun ilmoittautumaan. Viitisenkymmentä innokasta miittailijaa ympäri Suomen ilmoittautui mukaan, mutta korona piti jännityksessään varmasti jokaista ihan loppuun saakka. Joutuipa joku vielä viime metreillä jättämään miitin väliin, mutta 43 innokasta postcrossaria meitä lopulta maaliskuun viimeisenä lauantaina paikalle saapui.
Olipa se huikeaa lauantaiaamuna ilmestyä Pajakylään ja huomata olevansa kuin kotonaan tavatessa ensimmäistä kertaa monia kortteilun myötä tutuksi tulleita. Ja jutut lähti liikkeelle siitä, että esittäydyttiin ja sen jälkeen syöksyttiinkin keskusteluissa siihen mihin oltiin edellisessä kortissa tai muussa yhteydenotossa jääty. Kuin oltaisiin tavattu jo monesti ennenkin. Ja eipä se haitannut menoa yhtään, vaikkei olisi tuttuja oltu ennestään lainkaan. Keskustelu eteni ihan yhtä rivakasti myös entuudestaan tuntemattomien kanssa. Voi ihme ja kumma sitä pulputuksen määrää!
Mutta hetkiseksi oli kuitenkin hiljennyttävä hieman. Kävimme ennen varsinaista miittiä tutustumiskäynnillä Pajakylän postitoimistossa. Ja eikä se tietenkään pelkäksi tutustumiseksi jäänyt. Pitihän sieltä nyt ainakin vino pino postimerkkejä ostaa, ja ehkäpä jokunen korttikin. Ihan vaan siltä varalta, jos vaikka entiset pääsisi loppumaan… Ja olipa ennen miittiä aikaa myös piipahtaa Pajakylän kaupoissa ostoksilla; kortteja ja muutakin. Ja kaipa joku kävi moikkaamassa joulupukinkin. Minulta meni joulupukki tällä reissulla ohi, kortit selkeästi huumasivat mieleni.
Varsinainen miitti pidettiin upeassa hirsisessä Metsäkartanossa. Alakerrassa kävimme miittailun välissä ruokailemassa ja kahvittelemassa eli siis herkuttelemassa. Itse miitti pidettiin yläkerrassa. Yksi jos toinenkin pöytä oli miehitetty ja naisitettu. Tussit, kynät, leimasimet, teipit, kortit, postimerkit ja osoitteet valtasivat pöydät ja yllättävä hiljaisuus laskeutui kartanolle. Oikein ihmettelin, että kuvittelemani korviahuumaavan pulinan sijaan salissa olikin keskittynyt hiljaisuus, jota rikkoi vain välillä pieni puheensorina. Mutta hei, oikeasti, korttien kirjoittelu on siinä määrin tärkeää puuhaa, että kuka siinä ennättää joutavia höpisemään. Saatikka että olisi liikoja nauramaan käynyt. Amatöörien meininkiä semmoinen, kai, tai ehkä, tai ei lainkaan. Mutta totta se on silti, että mekkalaa ei ollut, mutta silti hirmuisen mukavaa ja nautinnollista yhdessä oloa. Eikä tarvinnut kenellekään todistella oman täysijärkisyytensä puolesta.
Jokainen osallistuja kyllä oli enemmän kuin tietoinen tästä meidän pikku paheesta, joka omasta mielestämme on upea hyve. Niin upea, että tuhannen riemun rysästä, joka on siis oikeasti yksi kesäteatterikomedia, tulikin Rovaniemellä tuhannen kortin rysä. Sen verran me yhdessä kortteja postitimme maailmalle ihmisiä ilahduttamaan.
Teksti: Minna Keränen-Kultanen (Minttumaaria)
Kuvamuistoja Pajakylämiitistä
